Yritän elää taloudellista elämää ja se tarkoittaa enemmän ajankäytön suunnittelua kuin rahan käyttöä. 

Toivoisin voivani viettää joka ikisen tunnin mahdollisimman hyvin. En kyllä edes osaa sen kummemmin määritellä, millainen on hyvin vietetty tunti. Aika usein se on viime aikoina tarkoittanut makoilua. Mutta ei onneksi aina!

Joidenkin päivien jälkeen tulee sellainen suureleinen olo, että ai niin, näinhän näiden hommien pitääkin mennä. Yleensä on kyse siitä, että tekee jotain suunnittelematonta, tai sitten siitä, että tekee, mitä haluaa.

Pitäisi tehdä useammin, mitä haluaa. Ja vähemmän, mitä ei halua. Se on loppupeleissä tosi vaikeaa. 

Pari viikkoa sitten vietimme hyviä tunteja Kaihuanvaaralla, noin 50 kilometrin päässä Rovaniemeltä. Halutti nimittäin käyttää päivän strategisesti tärkeimmät tunnit luonnon havainnoimiseen.

Vietimme suurimman osan viime kesästä metsässä, mutta pyörällä ajaessa vauhtia on sen verran, ettei havainnointiin ole mahiksia, jos ei halua hampaatonta loppuelämää. Havainnointi oli aika hidasta hommaa, ja muutama kerta vuoteen riittää muistuttamaan, että metsän väri on vihreä, syksylläkin, ja että isojen kuusien alle mahtuu istumaan.

Rovaniemeltä voi poistua joka suuntaan, ja tarjolla on tilan tuntua. Metsän määrää yllättää kaikissa ilmansuunnissa, paitsi Kemiin päin mennessä. Kemissä ei ole tällä tavalla metsää, mutta siellä on meri ja hyvä kaupunginteatteri.

Tähän aikaan vuodesta Hyvän Päivän tunnusmerkki on, jos pystyy viettämään kaiken valoisan ajan ulkona.

Olimme paikalla myös viime vuonna samaan aikaan, mutta silloin lumi oli jo maassa. Tänä vuonna keli on ehkä jopa liian leuto, jotta sitä olisi voinut luonnehtia myöhäiseksi syyspäiväksi. Kaikki oli vielä kosteaa ja vihreää.

En nyt tiedä, onko Kaihuanvaaralla mitenkään erityisesti erämaatunnelma, kuten luontoon.fi-esitteessä luvataan, mutta huippukiva päiväretkipaikka se on. Sitäpaitsi joku mies on ajellut siellä avoautolla 1900-luvun alussa (luin tuvan seinästä), mikä on aika leuhkaa. Miettikää nyt, niillä teillä ei ole vieläkään asfalttia.

Siellä päin on myös söpö pieni laavu lammen rannassa. Lammen pinta oli ohuesti jäässä, kuin todistaakseen, että kyllä ne kylmät päivät ja kuulaat aamut vielä tulevat. 

kaihua-8.jpg
kaihua-10.jpg
kaihua-11.jpg

Tupien ja laavujen vihkot ovat mahtavia. Kaihuanvaaralla oli meidän viimevuotisen retken jäljiltä kävijöitä vain muutama sivullinen, ja nimmareista päätellen mieshenkilö käy yöpymässä laavulla säännöllisesti havainnoimassa ei luontoa, vaan metsälintuja. Laavulla yöpyminen alkoi välittömästi kiinnostelemaan, vaikka en keksi, missä valossa lukisin illan kirjallisuusannokseni.

Vietin viime viikonlopun Helsingissä. Puolen vuoden metsäilyn jälkeen alkoi tuntua, että pitää pukeutua välillä muuhunkin kuin softshelliin ja kompressiosukkiin.

Kävin Kiasmassa, ja tuntematon nainen viereisessä kahvilapöydässä julisti kovaan ääneen, ettei Rovaniemellä ole mitään, de nada. Sitten laskin, että tapasin enemmän kavereita kolmessa päivässä, kuin Rovaniemellä puolessa vuodessa. En tiedä, onko tämä tosiasia surullinen, surkuhupaisa, vai mitä. Öhöm. Vai pitäisikö joskus esimerkiksi poistua kotoa muuallekin, kuin metsään.

No. Emme ole erityisen paikkaan sitoutuneita ihmisiä, emme Rovaniemeen, emmekä mihinkään muuhunkaan. Juuri tällä hetkellä elämä täällä on superhelppoa, ja ajatus minusta viettämässä aikaa kaikissa Helsingin julkisissa liikennevälineistä pitkiä aikoja päivässä tuntuu epämiellyttävältä. Meidän työmatka on neljä minuuttia, huikeat polut ovat alle kilometrin päässä ja pääkaupunkiin lentää tunnissa. Kaikkiin tuntureihin on muutaman tunnin ajomatka.

Käytin Helsingissä pitkästä aikaa pientä käsilaukkua. Tapasin vanhan opiskelukaverin, ja löysin sattumalta pienestä käsilaukustani rasian, jonka olin saanut samalta kaverilta ikuisuus sitten. Hän oli kirjoittanut rasian sisäkanteen tekstin.

On hyvä niin kuin käy.