Finland, SummerMukanasComment

Kesä kului alamäessä

Finland, SummerMukanasComment

Oikeissa töissä olen haastatellut viime aikoina liikunta-alan tyyppejä. Heillä kaikilla on ollut yhteinen viesti oman elämänsä hikiliikkujille. He sanovat, että liikunnalliset yleistaidot ovat kaikista tärkeimpiä taitoja.

Luulen heidän tarkoittavan, ettei taloa voi rakentaa ilman kivijalkaa. Että perusasioiden on oltava kunnossa, ennen kuin voi rakentaa seuraavan kerroksen. 

Minulle yleistaidot tarkoittaisivat varmaan lihaskuntotreeniä ja jotain lankutuksen kanssa samaan tylsyysluokkaan kuuluvaa. Liikuntamotivaationi elää tervaisia aikoja, enkä halua vaarantaa sitä tekemällä asioita, jotka eivät kiinnosta. Varmasti nuokin alkavat kiinnostelemaan viimeistään, kun paikat pettävät.

Ostin pari vuotta sitten maastopyörän, koska polveni leikattiin, ja jotain oli keksittävä juoksemisen tilalle. Pyörä oli ehkä elämäni paras ostos. Parasta on tietysti se, että saa olla pihalla. Ja se, että pyöräillessä tehdessä en katso kellosta, koska harjoitus on tehty, koska pyöräily on enemmän hauskan pitämistä, kuin harjoittelua. Ajan yleensä, kunnes tulee väsy. 

Ajan katselemattomuussääntöni ei ole voimassa Levillä. Siellä on katsottava kelloa, koska hissilippu on voimassa vain kolme tuntia. Homma toimii niin, että pyörä lastataan gondoli-hissiin, noustaan ylös, ja kruisaillaan alamäkireittejä alan. 

Ajan yleensä poikien kanssa, mikä käytännössä tarkoittaa, että veivaan jossain jonon perällä viimeisenä ja toivon, etteivät he poikkea poluilta ja joudu hukkaan. 

Järjestin viime kesänä ystävälleni Aikuisten naisten maastopyöräilyviikonlopun, ja kesän ainoat lenkit tyttöporukassa olivatkin sitten siinä. Vaihdoin toisen mtb-naisen kanssa vanhaan pyörääni uuden takaiskarin. Se on suoritus, jonka aion kirjata curriculum vitaeeni. 

Tässä lajissa sukupuolierot ovat järisyttävät. En tajua, miten miehien tikkujaloissa voi olla paljon enemmän kuin omissa ei-niin-tikku-jaloissani. Ehkä yleistän, mutta ainakin minun miespuolisilla ajokavereillani tuntuu olevan biologinen tarve ajaa jokaiselta kallionreunalta alas polkupyörällä.

En tiedä, miksi yritän mennä perässä.

Toisaalta moni droppi, mistä en vielä viime kesänä uskaltanut ajaa, on nyt ihan arkisia juttuja. Oikeissa töissä haastatellut sanoisivat tässä kohtaa, että kehitys motivoi. Ja niinhän se tekee. 

Pysähdyimme viime kesänä monesti Levin Bike Parkkiin laskemaan alamäkiratoja. Kävimme kerran myös Ylläksen parkissa, mutta neljästä ajajasta kolme kaatui ja loukkaantui, joten päädyimme karma-asioiden sanelemana laskemaan jatkossa Levillä. Levillä pidän eniten sinisestä reitistä, punainen on minulle vielä liian hc. Anssi kyllä pitää siitä.

Olen tosi nynny ajaja. Pyöräparkeissa vuokrataan onneksi suojia, jotka päällä olo kuin robotilla ja ulkonäkö kuin jääkiekkoilijalla. Ajaessa olo on kuitenkin huomattavasti luottavaisempi. Pakko ostaa oma full face -kypärä ensi kesäksi, sillä kauhuskenaarioni naamalleen lentämisestä ja etuhampaiden menettämisestä on voimistunut.

Joogamaailmassa sanotaan, että asia on osattava tehdä hitaasti, ennen kuin sen voi tehdä nopeasti. Ajatus on vallan mainio ja vapaasti käytettävissä, mutta alamäkipyöräilyssä se ei päde. 

Alamäessä ja tömpsyisillä poluilla vauhti korjaa virheet. Jos alkaa mamoilemaan (kuten minä) loukkaantuu takuulla. Sitä paitsi pidän kovasti ajatuksesta, että asiat onnistuvat, kun vain uskaltaa antaa mennä.