Oli vaihe, vaihe ja vaihe, joita seurasi vaihe nimeltä yksinkertaisuus. Sitten siihen yhdistyi helppous. Näin syömme.

En välitä koreilla metsässä ruualla, sillä eväät maistuvat aina hyviltä, aivan sama miten siihen panostaa. Kotona saatan viettää tunteja miettien, mitä söisimme tänään, mutta metsässä on oltava nopea ja valmistautunut.

Tekisin mielelläni eväiksi voikkareita, koska ne pitävät hyvin nälkää ja ovat helppoja. Ne muuttuvat repussa kurttuisiksi ja kosteiksi, eivätkä ne ole lämpimiä, joten niitä syödessä tulee aina kylmä, eikä kukaan halua palella paikassa, joka on kilometrien päässä mahdollisuudesta lämpimään. 

Kerran jemmasin puolikkaan banaanin Anssin repun taskuun, ja hän muistuttelee edelleen traumastaan, joka syntyi, kun hän löysi banaanin parin viikon päästä. 

Ehkä näistä syistä ja ajan puutteesta (on pitänyt nukkua) tänä syksynä metsässä on ollut mukana puoli kiloa vaahtokarkkeja (tahdostani riippumatta), soijanakkeja (vegetaristin syy ostaa kotisinappia) ja napsuja, eli pähkinäpussien jämistä koottu mix, johon turvaudutaan aina, kun energia uhkaa loppua. 

Energian loppumisen lähestymisen voi päätellä myös siitä, jos toinen on ollut tarpeeksi kauan hiljaa. Silloin joutuu keskittämään kaiken voiman etenemiseen ja keskustelu muuttuu murahduksiksi.

Spesiaali-retkille olen tehnyt mukaan lättytaikinan. Se kulkee huippukätevästi pullossa mukana ja siitä on mahdollista varioida kaikkiin maailman ruokavalioihin sopiva. 

Anssi puhuu plätyistä. Se muistuttaa minua lähinnä Pikku Kakkosen Pellehermannin äitimuorin lätyistä. Oikeastaan koko pohjalaismurre kuulostaa omiin korviini lapsille sopivalta, vekkulilta kieleltä. Se on pumpulinpehmeää puhetta rujoon ja ronskiin peräpohjolan murteeseen verrattuna.

Omasta suustani taivuttelisin luonnollisesti ulos, että lättyjä (saatana).